Alottaminen on aina vaikeeta.
Miten monta kertaa oonkaa viulutunneilla hieman hermostuneena seissy viulu paikoillaan ja vaan tuijottanu nuotteja.
Ja miten monta kertaa oonkaan viivytelly kouluhommia iha viimeseen hetkeen ja ressannu siitä pitkään iha vaan sen takia, koska alottaminen on vaikeeta.
Mää tiedostan sen vaikeuden, mutten silti ossaa poistaa sitä ongelmaa ja ottaa härkää sarvista. Jaarittelen, pelkään että sanon tai teen jotakin väärin tai huijjaan itteni kännykän luo ja valitan muille alottamisen vaikeutta.
En edisty asiassa yhtään ja alottaminen vaan ressaa.
Mutta en mie siitä aikonu oikeesti puhua.
Aioin puhua ihmisistä, luottamuksesta ja muusta semmosesta.
Olin ala-asteella, ehkä kolmosluokalla, kun tein ensimmäisen ranskanletin. Se oli aivan järkyttävä ja sai sisäpiirinvitsinä nimekseen kypäräkampaus. Epäonnistuminen ei kuitenkaan lannistanu mua, vaan yritin myöhemmin uuvestaan. Monien yritysten ja satunnaisten harjottelujen jälkeen opin tekemään sen ranskalaisen ilman ylimääräsiä nimityksiä, mutta opin myös paljon muuta: opin sen että yrittämällä ja riittävällä määrällä itseluottamusta voin tehä vaikka mitä, esimerkiksi isosiskon hääkampauksen viime vuonna.
En muista millon oikeestaan kunnolla innostuin hieromisesta, mutta yhen kotihierontakurssin jälkeen olin ihan myyty: halusin hieroa, osasin hieroa ja luotin taitoihini. Se ajatus, että oikeesti voin omalla toiminnalla helpottaa toisen fyysistä oloa oli ja on vieläki se, miks hieronta on niin mukavaa. Se että voin pelkällä kosketuksella rauhottaa.
Ja se, että joku oikeesti luottaa minnuun niin paljon että antaa koskettaa. Ja ylleensä kaiken lisäks sillä tavalla ettei se ite nää mitä mie teen. Mie tunnen itteni niin pieneks tässä asiassa, on iha älyttömän iso asia tommone luottamus, vaikka se oiski iha luonnollinen asia. Silti.
Lapset on aina ollu semmone asia, missä mie oon oikeesta iha hyvä: ossaan olla lasten kanssa.
Kun lapsi tullee iha omasta tahostaan sylliin ja pyytää piirtämään selkään, nii eihä siinä voi ku hämmästellä. Kerran yks jopa nukahti mun sylliin ku olin piirtäny sen selkään ja silitelly sitä ja voit uskoo että oli melkone tunne: joku rentoutu täysin sun kosketuksesta, luotti suhun niin paljon ja tunsi olonsa turvalliseks että pysty nukahtammaan syliin. Ja on ihan huippua seurata ku riehakas lapsi jää polvelle istumaan ja kuuntelemaan kosketusta ja rauhottuu täysin.
Joskus illalla nukkumaan mennessä, ku kaikki asiat pyörii päässä eikä anna rauhaa, sain päähän unelman. Jos mie en joskus saiskaan oman koulutuksen mukasta työpaikkaa, voisin aina käyvä vuoden verran opiselemassa niin että olisin koulutettu hieroja. Sitten voisin perustaa itelleni yrityksen, hääyrityksen, johon kuuluis hierontapalvelu -ressaantuneille morsiamille esimerkiksi- kampaaja, valokuvaus, pitopalvelu ja jopa juhlapukuompelimo.
Muuten en varmaan koskaan vois työskennellä kovin pitkiä aikoja pelkästään kampaajana tai hierojana, joten niistä ei tuu mun ammattia. Mutta on aina hyvä olla olemassa suunnitelma B ja muistaa unelmoija..
Ei siis oo sinänsä ihme, että mie kerron huomattavasti luonnollisemmin koskettamalla sen että välitän. On hankala sannoo ääneen jotaki nii suuria sanoja.
Saatan kotona yhtäkkiä vaa tyyliin järestään käyä vanhemmat ja sisarukset läpi ja halata kaikkia. Toisaalta taas en paljon uskalla kavereita halata, koska pelkään reaktiota. En ymmärrä miks, mutta näin vaa on ja usseinki en hymyä lähemmäs uskalla mennä.
Ja tästä taas päästään mun lempiaiheeseen eli hymyilemiseen. Hymyki voi olla kosketus. Ei tarvi fyysisesti koskettaa toista, jo pelkkä hymy riittää. Tein joskus tosi empiiristä tutkimusta siitä, mitä seuraa, jos tuntemattomille hymyilee kadulla. Monesti tutkimuksen kohteena oli mummot ja sainki tulokseks, että se pieni hymy, jonka sai takas, tuo ommaan -ja varmasti sen mummonki päivään- niin paljon lissää että sitä tutkimusta vois tehä aina.
Ihanaa viikonloppua, muistakaa hymyillä! ♥
