Sain tiistaina lakin päähän ja pidin puheen. Sain puheesta niin paljon positiivista palautetta että ajattelin antaa muillekin mahdollisuuden lukea sen. Joten tässä se on, täysin alkuperäisessä muodossaan.
Arvoisa kunnanjohtaja, rehtori ja opiskelutoverit, hyvä juhlayleisö.
Minä ajattelin, etten koskaan pääsisi tai joutuisi tähän tilanteeseen, pitämään ylioppilaan puhetta, koska tavoitteenani oli saada lakki päähän näin joulun alla, eikä syksyn ylioppilasjuhlissa ole yleensä paljon puheita pidelty.
Myönnetään, että olin hieman hämmentynyt tuossa parisen viikkoa sitten, kun Miika tuli kysymään, kuinka pitkän puheen aioin pitää ylioppilasjuhlassa. Ai puheen? Ai missä juhlassa? Lupauduin siinä sitten, kun ei muutakaan voinut tehdä. Ja tietenkin, tapani mukaan jätin sitten sen puheen miettimisen ja kirjoittamisen aivan viime tinkaan.
Sitähän tämä lukioaika on tainnut olla, asioiden tekemistä aivan viime tipassa; viimeisen kurssinkin sain juuri ja juuri suoritettua viikko sitten ja kyllä se otti tiukille. Ystävät rakkaat, en suosittele tätä tyyliä kenellekään, tehkää, tai ainakin yrittäkää tehdä kaikki työt ajoissa. Mitä opiskeluun muuten tulee, on huomattavasti helpompaa oppia, jos oppitunneilla seuraa sitä mahdollista opetusta. Pitäkää mielessä, että samahan teidän on lukiossa jäädä pois tunnilta, jos ette aio keskittyä ollenkaan aiheeseen koko sinä aikana, jonka vietät siellä. Kuten joillakin matikantunneilla on kuultu: "Ovi on tuossa, voit lähteä".
Hyvin ennalta-arvattava aihe minunkin puheessani taisi olla itsenäisyyspäivä, ja kysymys kuuluukin, onko Suomen itsenäistyminen vaikuttanut jotenkin minun -tai meidän- koulutiehen. Suomen itsenäistyttyä eduskunta nosti yhdeksi keskeiseksi kehityskohteeksi kansanopetuksen ja sitä tukemaan säädettiinkin vuonna 1921 oppivelvollisuuslaki. Oppivelvollisuuslaki edisti puolestaan pakollista koulujen perustamista ja näin yhä useampi lapsi pääsi kouluun. Koululaitos on sadan vuoden aikana muuttunut kansakoulusta vähitellen nykyisenkaltaiseksi peruskouluksi. Meille nykypäivän lapsille ja nuorille koulunkäynti on itsestäänselvyys, eikä ole helppoa ymmärtää sen olleen sata vuotta sitten aivan muuta. Pitäisi muistaa olla kiitollinen ja nauttia niistä koulupäivistä sekä mahdollisuudesta oppia uutta.
Mitä minulle jäi käteen lukioajasta? Paljon tietoa, joka häviää ajan myötä uusien asioiden alle ilman erillistä käsittelyä. Traumat ylioppilaskirjoitusten stressistä. No ei, kyllähän sitä stressiä oli, mutta siitäkin on selvitty. Jokapäiväisessä arkielämässäkin on omat stressin aiheensa ja niistä on mahdollista selvitä tuen ja vapaa-ajan avulla.
Lukiosta jäi käteen turvallinen ja lämmin tunne ystävien ja opettajien huolenpidon ansiosta. Ihania muistoja erilaisista retkistä ja matkoista, paljon nauretuista oppitunneista ja uusista kokemuksista erilaisissa ympäristöissä Eurooppa-kurssin velkoja lyhentämässä. Melko suuri osa lukioelämää olivat myös sohvilla pidetyt välituntikeskustelut, joissa käytiin läpi kaikki mahdollinen Amerikan politiikasta koiranpentuihin. Vaikka lukiossa opiskelijoilla itsellä on vastuu opintojen suorittamisesta, vastuun kanssa ei tosiasiassa olla yksin. Pienen lukion etuna voin mainita opettajat, ja sen, että he tuntevat opiskelijat henkilökohtaisesti, ja näin huolehtivat joskus ärsyttävästikin opiskelijoiden jaksamisesta.
Koulu ei ole vain uusien asioiden opettelua tai kuivaa puurtamista. Se on myös yhteisöllisiä tapahtumia, turvallisia ihmisiä ja kohteliaiden tapojen omaksumista jokapäiväisessä elämässä. Oli huomattavasti helpompaa lähteä aamulla unisena ja väärällä jalalla heränneenä kouluun, kun tiesi, että varmasti ainakin joku tervehtisi ja hymyilisi minut nähdessään. Kukapa tietää, ehkä se tervehdys tai hymy saattoi olla ainut sinä päivänä jollekin.
Olin jossakin lukion vaiheessa hieman hukassa itseni ja ympärillä olevien ihmisten kanssa, enkä tuntenut kuuluvani ollenkaan joukkoon. Kirjoitin silloin tämän:
Mie kuuluin siihen porukkaan, olin osa sitä.
Yläasteella mulla oli oma jengi, mää kuuluin johonki,
mutta mulla oli myös ystävä.
Lukiossa mulla ei ollu porukkaa
mie en kuulunu oikein mihinkään
ja silti kuuluin kaikkialle.
Mie olin yksinäinen risteilijä,
tilanteen ja reitin mukana menijä.
mutta enhä mie niihi kuulunu.
millon piti tehä paritöitä
ja meitä oli pariton määrä.
Mie olin se jonka piti päättää
Koska muilla oli joku muu
Mie oon vieläki lukiossa.
Mutta on aina niitä satamia,
ja löytyy niitä työpareja,
jotka hyväksyvät risteilijät,
niitä, jotka myös pitävät,
Mie oon se hiljane risteilijä,
Satamista kuuluvaa laulua,
On hyvin lämmittävää ajatella, että koko koulutien tähän asti minut on aina hyväksytty juuri omana itsenäni. Minua on arvostettu ihmisenä, yksilönä. Ihmiset, jotka hyväksyivät minut, olivat opettajia, opiskelutovereita tai muuta koulun henkilökuntaa. Kiitos kaikille, jotka olitte tukemassa minua tähän asti ja helpotitte pienilläkin asioilla matkaa. Muistakaa, että se yksi hymy voi parantaa hetkellisestikin toisen ihmisen päivää, eikä se ole ollenkaan sinulta pois.
Unelmoikaa, luottakaa itseenne ja ystäviinne.
Mietin pitkään, kenelle minun pitäisi osoittaa tämä puhe tai mistä minun pitäisi puhua, kun yleensä ylioppilaita on enemmän ja puhe osoitetaan kaikille muille kanssaylioppilaille. Ehkä en voinutkaan osoittaa tätä ylioppilastovereilleni, mutta osoitankin tämän juuri sinulle, joka tämän puheen kuulet.
Vaikka ikkunasi takana olisi sadepilvi
tai myrsky koputtaisi oveen,
voit kuitenkin muistaa hymyt ja rakkaasi
ja saada itsellesi todellisen päivänpaisteen ja poutasään.
